Koronavirus: Ideologinen johtajuus murroksessa

Koronaviruspandemia on yhtäältä yhteiskuntien politiikkaa ohjailevien ideologioiden kriisinsietokykyä testaava koetinkivi, ja toisaalta politiikan yhteisten asioiden ja kompleksisten haasteiden hoitamisen kyvykkyyden mittari.

Merkittävimmät globaalista ideologisesta hegemoniasta kamppailevat ideologiat ja yhteiskuntamallit voidaan jakaa kollektivistis-autoritaarisiin ja liberaaleihin demokratioihin (esim. Ikenberry 2009, Kurlantzick 2016). Vuoden 2008 finanssikriisi antoi monille valtiojohtoisemmille toimijoille ideologisen lyömäaseen markkinoiden sääntelyn rajoittamisen puolesta kriisistä eniten kärsineitä länsimaita vastaan, jotka olivat alttiita markkinat ohittaville korjausliikkeille finanssikriisin jälkimainingeissa (esim Bremmer 2010). Koronaviruspandemia puolestaan voi esimerkiksi Financial Timesin mukaan toimia kollektivististen yhteiskuntien ideologisena rasitustestinä yksilönvapauden, avoimuuden ja kriisinhallintakyvyn osalta. Toisaalta esimerkiksi Telegraphissa on ennustettu, että pandemian myötä myös liberaaleissa demokratioissa hallintatapa menee kollektivistisempaan ja interventionistisempaan suuntaan.

Kollektivistisilla ja tiukan valtiojohtoisilla yhteiskunnilla on käytössään keinot vahvaan vapauksia rajoittavaan ohjaukseen, mutta tästä mahdollisesti aiheutuvat ihmisoikeusrikkomukset ja väärinkäytökset jäävät usein suljetun järjestelmän sisälle hallinnon julkisuuskuvan ylläpitämiseksi. Hallinnon rajoittamien tiedotusvälineiden ja hallinnon intresseissä toimivien viranomaisten sanaan ei myöskään ole aina luottamista kansainvälisen yhteistyön tasolla. Matalamman sääntelyn liberaalidemokratioilla taas on kriisitilanteessa ideologisena haasteenaan saada kansalaisensa toimimaan yhteisen hyvän vuoksi mahdollisimman pienillä yksilönvapauden rajoituksilla. Kriisitilanteen kärjistyessä käyttöön otetut voimakeinot ja valvonta syövät yksilönvapauteen perustuvan järjestelmän legitimiteettiä, jos kriisitilanteessa yhteistä käsitystä solidaarisuudesta ja uhrauksista ei löydykään. Toisaalta, kun kriisiin vastataan nyt keinoilla, jotka ovat kollektivistisissa yhteiskunnissa arkipäiväisiä, vaikuttaa kyseisten toimien kritisointi ennen (ja oletettavasti jälkeen) nykyistä kriisiä tekopyhältä. Maailmansotien aikaan demokratiaa puolustettiin poikkeustoimilla, mutta nyt esimerkiksi Unkarin poliittista johtoa syytetään pandemian hyväksikäytöstä poikkeuslain turvin toteutetussa demokratian alasajossa. Kriisinhoidon jälkipuinnin yhteydessä eritoten liberaalien demokratioiden on ideologista logiikkaansa seuratakseen päästävä irti kriisin nostattamasta vahvojen johtajien ja keskitetyn hallinnon kaipuusta.

Koronapandemian hoitaminen tarjoaa kamppaileville ideologioille mahdollisuuden mitellä globaalin yleisön edessä. Pandemian hoidon onnistumisen arvioinnissa ei ole kyse ainoastaan ihmishengistä. On oletettavaa, että esimerkiksi Kiinan poliittista järjestelmää ei arvioida vain sen perusteella, saadaanko tauti maassa kuriin, vaan myös sen, miten kriisi hoidetaan esimerkiksi ihmisoikeusnäkökulmasta. Maata myös syytetään lähteestä riippuen sekä pandemian liikkeelle laskemisesta, että tarkoituksellisen hitaasta reagoinnista. Toisaalta haukat ovat olleet nopeasti valmiita nimeämään koronaviruksen esimerkiksi Financial Timesissa “Kiinan Tšernobyliksi” joka viimeistään osoittaa valtiojohtoisen talousjärjestelmän heikkoudet. Kiina voi puolestaan olla valmis korostamaan mallinsa ylivertaisuutta verrattuna liberaaleihin demokratioihin pandemian taltuttua, vaikka sen julkaisemissa potilaskertomuksissa olisi epäselvyyksiä.

Pandemian hoito suo populismille hengähdystauon yhteisten talkoiden merkeissä, mutta voi luoda myös lisää vaatimuksia lyhytnäköiselle nationalismille. Pandemiaan reagointi tarjoaa yhteiskunnille mahdollisuuden kohdistaa ponnistelut valtionrajat ylittävää, globaalia ja pahimmillaan koko ihmiskuntaa koskettavaa dynaamista uhkaa kohtaan. Esimerkiksi Suomessa on nähty puoluerajat ylittävää yhteistyötä vaikean tilanteen edessä. Käynnissä olleen globalisaation vastaisen kehityksen osalta tiedossa voi toisaalta olla käytännön syistä yhä suljetumpia rajoja, jotka johtavat uusiin arvioihin globaalien tuotantoketjujen volatiliteetista ja esimerkiksi vaatimuksiin elintärkeän tuotannon kotimaistamisesta. Populistit saattavat myös pyrkiä linkittämään pandemian leviämisen maahanmuuttoon turvallisuuskysymyksenä. Toisaalta suljetut rajat saattavat korostaa maailmassa vallitsevien, jo arkipäiväistyneiden, poliittisen ideologian spektrin ylittävien keskinäisriippuvuuksien merkitystä.

Kriiseissä mitataan myös politiikan ja sääntelyn käsitteellinen voima. Kriisinhoidon onnistumisesta voi riippua, nostaako pandemia esiin pysyviä rajoja ja syvempiä ideologisia lohkoja, vai tuoko se koko ihmiskuntaa lähemmäs yhteen yhteisen, sääntöpohjaisen kehityksen myötä. WHO:n kaltaisten globaalien julkisten toimijoiden kyvykkyys ja potentiaali korostuvat tilanteessa, jossa pandemia saadaan hallintaan tietoon perustuvalla poliittisella johtamisella. Poliittisen tahdon ja resurssien puuttuessa taas yksityinen sektori voi nousta keksimään ihmishenkiä pelastavia ratkaisuja, kun yritykset korostavat vastuullisuuttaan ja teknologisia ratkaisuja aina ihmishenkien pelastamisesta etäarjen haasteiden helpottamiseen. Tällöin usko ideologiaperustaisen politiikan kyvykkyyteen ratkoa ongelmia saattaa esimerkiksi The Timesin mukaan kyseenalaistua. Poliittisesti ohjaillun julkishallinnon merkityksen vähentymisestä voi tosin seurata tilanne, jossa yhä useampi saattaa jäädä ilman sääntelyn takaamia elämän minimiedellytyksiä. Toisaalta esimerkiksi liberaaleissa demokratioissakin pöydällä oleva, Espanjassa jo toteutunut yksityisen terveydenhuollon valjastaminen julkishallinnon alaisuuteen kielii varsin päinvastaisesta kehityksestä.

Ideologisesti toisistaan poikkeavat poliittiset järjestelmät voivat kriisissä oppia toisiltaan ja tehdä yhteistyötä, tai käyttää sitä etulyöntiaseman tavoitteluun. Vaakakupin kallistelu voi näin johtaa yhteisen monenkeskisen sääntelypohjan löytymiseen tai ideologisten blokkien välisen kuilun syventymiseen. Samalla kriisissä arvioidaan politiikan osoittamaa kyvykkyyttä tai kyvyttömyyttä viheliäisten ja nopeasti liikkuvien ongelmien ratkomisessa ketterämmäksi mielletyn teknologisen kehityksen rinnalla. Onnistuessaan kriisin hoidossa Suomen kaltainen kattavan hyvinvointivaltion ja liberaalin demokratiaideaalin yhdistävä yhteiskuntamalli voi toimia hyvänä esimerkkinä eräänlaisesta tasapainosta julkishallinnon ulottuvuuden ja yksilönvapauksien välillä.

Neljä vaihtoehtoista kehityskulkua politiikan ja ideologian tulevaisuudesta:

  1. Kollektivismi näyttää kyntensä

Keskusjohtoiset yhteiskunnat kykenevät toimiin pandemian taltuttamisessa. Liberaalien demokratioiden jahkailu yksilönvapauksien rajoittamisessa maksaa niille pidentyneen epidemiajakson, joka heijastuu niiden talouksiin. Keskusjohtoisuus näyttäytyy toimivana keinona kompleksisten ongelmien hallinnassa.

  1. Kiinan Tšernobyl

Kiinan toimiessa toistuvasti epidemioiden lähteenä ja koronan epäonnistunut taltuttaminen alkulähteellä herättää suuttumusta ympäri maailman, sekä maan kansalaisten joukossa. ”Kiinan mallin” mukainen valtiojohtoinen ja kollektivistinen ideologia eristetään muusta maailmasta ja maa ajautuu sisäisiin levottomuuksiin.

  1. Teknokratian tie

Kankeina pidetyt poliittiset ja ideologiset instituutiot kyseenalaistuvat, kun teknologian kehitys tarjoaa dynaamisen ja näennäisen arvovapaan tien pandemian kaltaisten globaaliongelmien hallintaan. Markkinajohtoinen sääntelemättömyys vauhdittaa uusien ratkaisujen keksimistä, mutta maailmanlaajuinen eriarvoistumiskehitys lisääntyy.

  1. Ihmiskunnan yhteinen tehtävä

Pandemia nähdään ihmiskunnan yhteisenä uhkana, johon voidaan vaikuttaa tiedolla johtamiseen perustuvalla sääntelyllä ja ohjauksella. WHO:n kaltaiset globaalihallinnan organisaatiot nostattavat uskottavuuttaan ja vaikuttavuuttaan, ja globaali verkottuminen lisääntyy.

Lähteet:

Bremmer, Ian (2010): The End of the Free Market: Who Wins the War Between States and Corporations? New York, Penguin Group.

Ikenberry, John (2009): Liberal Internationalism 3.0: America and the Dilemmas of Liberal World Order. Cambridge, Cambridge University Press.

Kurlantzick, Joshua (2016): State Capitalism: How the Return of Statism is Transforming the World. New York, Oxford University Press.

Kirjoittaja:

Paul Hermansson
Associate Consultant
050 574 9894
paul.hermansson(at)capful.fi